Oho.

Jep, helvetti on tainnut jäätyä kun päätin päivittää tätä.

Joo, en oikeen tiiä mikä tuli... sellanen fiilis vaan että vois kirjottaa jotain. Ja mä tiedän että ulkoasu kusee vielä, ei jaksanut oikeen vielä panostaa. Ehkä jonain päivänä.

Katoin tossa äsken elokuvaa "Kissing Jessica Stein", ja mä itkin. Vähän, mutta itkin kuitenkin. Istuin yksin sohvalla ja join kaljaa. Ja vuodatin pari kyyneltä.

Tähänkö ollaan tultu? Katon yksin torstai-illalla elokuvaa, juon olutta ja tunteilen.

Jotenkin on kauheen turhautunut olo. Se tunne ensinnäkin, että on kiinnostunut ihmisestä etkä tiedä onko kyseinen ihminen kiinnostunut susta. Mä vihaan ihastumista, ihan oikeesti. Mä vihaan suhteiden alkuaikaa, kun on sellasta noloa ja awkwardeja momentteja, kun ei helvetti vieköön uskalla ees vessassa käydä !

Vai onko mulla käynyt niin vaan, koska mulla on ollut vääränlaisia ihmisiä? Ei oo alkuaika suhteessa tuntunut ikinä luonnolliselta. Millasta se on muilla? Mä rakastan sitä "perhosia vatsassa" tunnetta yli kaiken, mut mä myös pelkään sitä. That's it, mä pelkään.

Mä pelkään uutta suhdetta. Mä pelkään, että samat asiat toistuu. Kaikki mitä aina ennenkin on tapahtunut. Asiaa ei auta se, että mä en pidä itseäni missään arvossa. Omasta mielestäni en oo kaunis, enkä omasta mielestäni kelpaa kenellekään. Oon tylsä ja lihava. Oon outo. En oo itsevarma. Itsevarmuushan on seksikästä? Mä en tykkää että mun mahaa kosketaan, koska mä vihaan omaa mahaani. Sen vois sahata irti.

Olis kiva laihtua, mut olisinkohan mä oikeesti sitten onnellinen? Kelpaisinko mä paremmin miehille? Tiedän että tolleen ei kuulu ajatella, Se Oikea rakastaa SUA, ei sun vatsaa. Tai persettä. Ne on vaan "added bonus". Mä tiedän.

Miks mä silti ajattelen näin päättömästi? Aargh!

Musta tuntuu 12-vuotiaalta että hehkutan että "juttelin sen kans tänää facebookissa hihihihi" .... for real. Oon säälittävä.

Mut niin, mietitääs nyt sitä että mitä Minä haluan suhteelta. Hmm.

Mä haluan, että ollaan spontaaneja. Keksitään kaikkea kivaa yhdessä, mutta viihdytään myös kavereiden kanssa. Ollaan kiinnostuneita toistemme asioista, ja rakastetaan toisiamme aidosti. EI PETETÄ TOISIAMME. Ei ikinä, ei missään tilanteessa.
Ollaan tukena kun on vaikeeta, ymmärretään toisen harrastuksia tai suruja tai mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Viedään näytille sukulaisille. Hassutellaan. Tehdään yhessä ruokaa, katotaan leffaa. Soitellaan tai tekstataan kun ollaan erossa. Ollaan ylpeitä toisistamme.Yllätellään toisiamme. Näytetään, että oikeesti välitetään. Eikä pelätä näyttää sitä ulkomaailmalle. Kokeillaan kaikkea uutta, jutellaan syvällisiä, viihdytään toistemme seurassa. Halutaan toisiamme.

Aika perus. Mut mikä tää tilanne mulla taas oikeen on? Mä en halua tehdä alotetta. En TODELLAKAAN. Oon kyllästynyt aloitteiden tekemiseen. Mä oon aina se aloitteen tekijä, vittu aina. Tuntuu että oon vaan ollut joku hetken huuma edellisille miehille. Aluks mua aina sanotaan kauniiks. Aluks mua kehutaan sängyssä. Aluks musta ollaan kiinnostuneita, mun päivästä ja mun tekemisistä. Sit kun on pari kuukautta mennyt niin not anymore. Oon itsestäänselvyys. Piika joka siivoo ja tekee ruokaa. Se joka pitää suhdetta yllä. Ja joutuu ennemmin tai myöhemmin taas pettymään.

Oonko mä sen arvoinen? Pikkuhiljaa alan uskoo että kai sitten. Vaiks mä tiedän sisimmässäni että Se Oikea kyllä tulee vielä vastaan. Ja mä haluun tän yhen hepun olevan se Mr. Right. Onkohan se? Toimisko se?

Meillä kemiat kohtas tosi hyvin kun nähtiin yksissä "bileissä".

Mutta joo. Tää oli taas tälllasta ajatusvirtaa. Terapeuttista.

Uudistusta

Okeeei, poistin nyt sitten lähestulkoon kaikki blogitekstini. Miksi?

Sattui pieni elämänmuutos; erosin avomieheni kanssa enkä oikeen halua muistella mitään sen aikaisia blogimerkintöjä. That's it.

Jospa taas joskus jaksaisin alkaa tätä kirjottaa, mutta tällanen nyt vaan tällä kertaa... Täytyy saada elämä kuosiin.